Kansallisen kaupunkipuiston blogi: ”Kun siiman molemmissa päissä on liero”

Kuopion kansallinen kaupunkipuisto sisältää laajan vesialueen Keski- ja Etelä-Kallavedeltä. Alue on suurelta osin vapaasti käytettävissä virkistykseen, etenkin näin talvella kalastukseen. Helpoin tapa kalastaa talvella on pilkintä. Sitä voi harjoittaa yleiskalastusoikeuden mukaan lähes koko Suomessa maksutta. Kalastuslain mukaan pilkkimisellä tarkoitetaan kalastusta yhdellä lyhyehköllä vavalla ja siimaan kiinnitetyllä, pystysuunnassa liikuteltavalla pilkillä.

Kuopiossa on haluttu kansalliseen kaupunkipuistoon liittyen nostaa tänä vuonna esille kala-teema. Tästäpä kimposikin ajatus päästä jäälle seuraamaan alan harrastajia ja erityisesti lajista innostuneita nuoria. Somen verkko siis vesille ja kyllä – se tuotti tulosta: saimme “saaliiksi” kolme opiskelevaa nuortamiestä, kansalaisopiston kalakurssivetäjän ja kalastuspalveluja tarjoavan yrittäjän. Kun kevätpakkaset hellittivät hetkeksi, uskaltauduimme reissuun aurinkoisena iltapäivänä.

Harrastajilta tulikin hyviä perustietoja ja vinkkejä retkemme alussa. Pilkkiminen koukuttaa heti lampien jäätymisestä pitkälle kevääseen, joten turvallisuus jäällä on erittäin tärkeää. Liian aikaisin ei jäälle edes kannata mennä ja alkutalvesta aloitellaan vain tutuilla alueilla. Sijainti pitää valita huolella ja tiedostaa heikon jään paikat ja mm. laivaväylät. Koereikiä on syytä tehdä parin metrin välein. Turvavarusteina pitää mukana olla kaveri, naskalit rinnalla, turvaköysi ja ahkio. Nuorillamme oli esimerkillisesti kaikilla päällään kelluntahaalarit ja pilkintään soveltuvat käsineet eli rukkaset.

Haasteellisin aika saada kalaa on juurikin iltapäivisin. Toiseksi pilkinnässäkin on kyse ”metsästyksen” lajista, joten kun saalistamassa ollaan, on turhaa kolistelua syytä välttää.

Nuoret kertoivat, että aika harva omasta lähikaveripiiristä lähtee pelkästä ehdotuksesta pilkille mutta esim. muiden harrastusten ja piirien linkittymisen kautta samanhenkisiä tapaa kyllä. Aloittelija voi kysyä somen ryhmässä pääsyä jonkun kokeneemman mukaan, jolloin lajin perusteet saa hyvin haltuun ja laitteistoa pääsee kokeilemaan. Suuria ja kalliita välinepanostuksia ei tarvita – alkuun pääsee pienimmillään vavalla ja syöteillä ja toisten tekemillä rei´illä. Suurin satsaus lajiin on reikien tekemiseen tarvittava kaira ja tähän harrastajilta tulikin oiva vinkki sanonnan muodossa, ”vanhassa vara parempi”. Vanhempia kairamalleja kannattaa siis hankkia käytettynäkin, sillä ne ovat edelleen laadukkaita. Terässään pysyvä, laadukas kaira tuo mielekkyyttä lajiin – halvinta ei kannata ostaa, muuten joutuu teroittamaan teriä usein.

Kalalajeista melkein jokaiselle on kehitetty vähän kullekin omia välineitä ja vuosien mittaan on myyty miljoonittain tarvikkeita: ne kaikki toimivat, jos kala vaan haluaa käydä syöttiin, koska osaa se kalakin olla kranttu. Perinteikkäämmillä kärpäsentoukilla saa kalaa myös – toukkien värillä ei kuuleman mukaan ole todetusti mitään merkitystä, olennaisinta on toukkien liikkuvuus. Haalarin taskussa ne pysyvät riittävän aktiivisina ja onpa niille kehitetty jopa omia styroxisia säilytysastioita, joihin saa kädenlämmittimen laitettua toukkien alle. Syöttivinkkinä mainittiin myös keinosurviaisen toukat (aitoja voi nostattaa pohjamudasta myös itse). Osa nuorista pilkkijöistä käyttää syöttinä mm. mormuskoja, jigejä ja liukupilkkiä. Suvussa perintönä kulkeva pystypilkki on niittänyt mainetta myös kisoissa. Tiettyjä lainalaisuuksia on havaittavissa kalalajeittain: kuhalle tehoaa välkkyvä, matikalle puolestaan erityinen mademorri, kalastuksen säällä ja kellonajallakin on väliä.

Oli mielenkiintoista seurata, kuinka teknologia on tullut mukaan perinteikkääseen pilkintään: kaikilla nuorilla oli kaikuluotain ja pilkkianturi mukana. Heidän mukaansa luotain lisää mielenkiintoa lajiin: se avaa näkymää jään alaiseen maailmaan, luo uskoa saaliiseen ja osaltaan lisää jännitystä odottamiseen. Epäilijöille kerrottakoon, ettei luotain suinkaan ole takuu siitä, että saalis edes kiinnostuu tai sille kelpaa syötti – tasapuolisuus siis säilyy edelleen.

“Vanhojen ihmisten hommaa, koleat muistot, saaliitta jääminen – hyi, limainen järvikala”

Jutustellessamme tiedustelin syitä, mistä seurueeseemme saaduille nuorille syntyi kimmoke hienoon harrastukseen, ja mistä he ovat oppineet lajissa tarvittavia taitoja. Vastauksissa korostuivat esimerkin antajina joko omat vanhemmat tai isovanhemmat – innostus voi toki hypätä sukupolvenkin yli. Jos on jo pikkunassikkana päässyt mukaan verkoille isän tai ukin kanssa, antaa se vahvan kiinnostuksen kalastukseen, sen tuuriluonteisuuteen ja oman onnen ja kenties kyvykkyydenkin testaamiseen. Nykyisin tästäkin asiasta löytyy netistä lisää tietoa itseopiskeluun, ohjeita mm. välineistön käyttöön. Tärkeintä on saada itsensä liikkeelle, toistuvuus on omasta motivaatiosta kiinni.

Pohdimme yhdessä syitä, miksi pilkintä ei ole harrastuksista sitä ”suurinta hottia”. Ihan ensimmäisenä nousi kalakavereiden tai tiedon puute lajin aloittamiseen – uusi koetaan vaikeana. Jos kala ei syökään heti, on laji tylsä. Kalojen käsittely ja nopea lopettaminen voi olla myös vastenmielistä. Moni tottumaton ei halua syödä järvikaloja. Pilkkiminen mielletään ehkä vanhojen ihmisten lajiksi. Lapsuuden pilkkireissuilla koettu kylmyys voi olla syvällä sielussa oleva rajoittava tekijä lajin pariin.

Kuopiossa on erinomaiset pilkintämahdollisuudet

Nuoret suosittelevat pilkintää ihan kaikille: varsinkin Kuopiossa, vesistön äärellä se on hyvinkin saavutettava ja mahdollinen laji, joka tekee kaikille varmasti hyvää, kunhan saa vain itsensä liikkeelle. Suurin osa pilkinnän ajasta on jännitystä ja odottelua, sopivassa suhteessa. Pilkkiminen on rentoa raittiissa ilmassa olemista, palauttavaa nautintaa ja toipumista arjen ja opiskelun haasteista joko arkisin tai viikonloppuisin. Pilkintä voi olla stressinhallintakeino, joka rentouttaa mieltä, vaivuttaa rauhaisaan zen-tilaan. Maisemiakin katsellaan – horroksesta toki herää, kun tutkassa liikkuu kala. Lajiin liittyy toki kaveriporukassa pientä kilpailua, hyvässä hengessä.

Koukuttavia hetkiä lajin parissa

Kalatkin taitavat talvisin olla vähän säästöliekillä. Sitten kun saalis käy pyytimiin, on pienikin saalis jo ilon aihe, oli se sitten ruokakalat, puhumattakaan ensimmäisestä kiloisesta ahvenesta, hauesta tai kirjolohesta. Suurimpina saaliina nousi esille pilkitty n. 40 cm pituinen ahven ja kaksikiloinen hauki. Kallavedestä nousee asiantuntevalle kalastajalle puolikiloista ahventa hyvinkin. Suuremmat saaliit toki saadaan kesäkaudella ja verkoilla. Haastateltujen reviiri on varsin iso: se kattaa vähintäänkin koko Kallaveden, ulottuen laidoiltaan Pohjois-Savon ja jopa Kainuun ja Vaajakosken lammille asti. Kaverin mukana liikutaan kauemmaskin kotikulmilta ja moottorikelkalla pääsee nopeammin hyville kalastuspaikoille. Tietyillä lammilla ongitaan tiettyä kalalajia: kirjolohta Kuopiossa Iso-Valkeisella, Kolmisopesta saa siikaa.

Upeita hetkiä ja haaveita

Aurinkoiset kelit, kun ei vielä tarvitse hiota, ovat niitä upeimpia hetkiä jäällä. Talvikelissä lajin ihanuutta korostaa pääsy avannolla ”kohmettelun” jälkeen saunan lämpöön. Lajiin liittyvinä haaveina nousi useammalta nuorelta esille alueina Norja ja Lappi, lajeina rautu, harjus ja lohi.

Jutustelumme lopuksi koetin kysellä kaikilta, josko heiltä irtoaisi pilkkivitsi. On todettava, että vaikka laji on rento, on se silti vakava – ei siitä juuri vitsiä irtoa otsakkeen Jaakko Teppoa enempää.

PS. Artikkelin kirjoittamisen aikoihin kansantaitelija Jaakko Teppo poistui maallisesta seurastamme kirkkaammille vesille ja hänen kunniakseen juttuni sai nimensä.

Kiitokset Ilari, Mico ja Mikko sekä Jari ja Jaana!