Saariston rauha ja keskustan ruutukaava – molemmat elättävät omat lintunsa

Millainen olisikaan järvi tai kaupunki ilman lintuja? Järvellä vain tuulenhuminaa ja kaupungissa pakoputken pauketta! Selkärankaisten maaeläinten määrä olisi ainakin vaatimaton. Kestäisivätkö puistojen puut hyönteisten vioitukset ilman lintujen jatkuvaa toukkapartiota? Kuka hotkisi puistonurmikolle tai torille pudonneet ranskalaiset? Siivoaisi sinapit nakkipapereista ja kalanperkeet kallioilta? Ei kukaan. Ja luultavasti kaikki menisi lopulta pieleen pahemman kerran.

Kuopion kansallista kaupunkipuistoa leimaa kaksi hyvin erilaista kuivan maan elinympäristöä. Toisaalla on rauhallinen, metsäinen ja asumaton saaristo, toisaalla taas kivinen, ihmisten kansoittama ”keinomateriaalien autiomaa”, jonka elämää puistot elvyttävät keitaiden tavoin. Elinympäristöt liimaa yhteen talvisin jäinen Kallavesi. Se sama, joka kesällä paijaa molempien rantoja, joskus rauhattomasti vatkaten, joskus vain rannan kauniin tai hieman elastisen kuvajaisen peilaten. Tähän lintujenkin on sopeuduttava ja nehän sopeutuvat!

Tervapääsky on kesäntuoja. Sen kirskuntaa ei enää kuule Savon metsien ”kuloaukeiden kelokoissa”, sillä eihän sellaisia ole enää missään. Niinpä laji on siirtynyt pesimään korkeiden rakennusten koloihin.

Kaupunki – kolopesijöiden onnenmaa – houkuttaa ja koukuttaa muitakin lintuja

Ruutukaavakeskustan erikoisuus on ”kulttuurilajien” suuri osuus linnustosta. Se on noin kaksi kolmasosaa kaikista linnuista. On muutamia lajeja, jotka eivät meillä pesi juuri muualla kuin ihmisen läheisyydessä. Näistä tervapääsky on Savossa oikeastaan kadonnut muualta paitsi taajamista tai suurien rakennusryhmien ääreltä. Siitä on tullut täysin kaupunkilainen lintulaji. Samaan kastiin voi lukea myös kesykyyhkyn ja varpusenkin.

Vähenevien lintukantojen lisäksi yksi Euroopan maalinnuston kehityskuluista on ollut monien metsälajien ja jopa vesille tai niiden äärelle leimallisesti kuuluvien lajien siirtyminen kaupunkeihin, eli lintujen kaupunkilaistuminen. Tämä kehitys näkyy heikkona Kuopiossakin, vaikka Savo on isolta osin edelleen metsälintujen valtakuntaa.

Kallaveden saaristossa metsien yleislajit ja havumetsien lajisto kattavat noin 80 % koko maalinnustosta. Keskustassa metsälajien osuus jää noin 20 %:iin. Puustoisten alueiden osuus keskustassa on suhteellisen pieni, mutta metsälajit, tai muutkaan linnut, eivät selviäisi ja pesisi siellä ilman puistoja, sillä valtaosa linnuista käyttää lisääntymis- ja poikasaikaisena ravintonaan valkuaispitoisia hyönteisiä. Puusto, pensaat ja nurmikot ruokkivat kaupunkilintujen runsautta.

Kuopion puistojen tyypillisimmät ”metsälinnut” ovat räkättirastas, sinitiainen, peippo ja talitiainen. Peippo on sijalla kolme, vaikka se on metsiemme runsain pesimälintu. Aivan ylivoimaisesti runsain lintulaji se on Kallaveden saarimetsissä kuten Puijollakin. Räkättirastas on saaristossa selvästi vähälukuisempi kuin keskustassa tai Puijon metsissä. Kaupunkien metsälajisto on melkeinpä pelkästään puihin tai pensaisiin pesänsä tekeviä lintuja. Maapesijät sieltä liki puuttuvat, mikä onkin ymmärrettävää, sillä puistoissa ei ole niiden pesiä suojaavaa kasvillisuutta.

Kololintujen, kuten tiaisten, osuus linnustosta keskustassa on noin nelinkertainen verrattuna saariston tai jopa Puijon luonnonsuojelualueen metsiin (vrt. taulukko). Kaupunki onkin täynnä koloja – kivisiä, puisia ja metallisia. Ei siis kannata lähteä kolomerta edemmäs pesimään! Vanhoihin metsiin erikoistuneita lintulajeja Puijolla on sentään selvästi enemmän kuin metsäsaaristossa tai keskustassa.

Taulukko. Maalintulajiston vertailua Puijon, Kallaveden metsäsaarien ja keskustan kahden eri elinympäristön (kivikaupunki ja puistot) välillä. Aineistot: Kuopion kaupunki / Kalle Ruokolainen.

Vesi- ja lokkilintujen kaupunkilaistuminenkin on vanha ilmiö. Näistä pisimpään kaupunkeja lienee hyödyntänyt sinisorsa, joka pesii ja etenkin talvehtii keskustassa. Lokeista Kuopion keskustan katot on valloittanut kalalokki ehkä 20 parin voimin. Se on yleinen näky myös puistonurmikoilla, pihoilla ja torilla. Muutkin lokit käyvät kaupungissa, saariston selkälokki ja kalatiira vähiten, mutta eivät vielä pesi keskustassa kuten kalalokki.

Kalalokki on levittäytynyt järvien vesikiviltä melko nopeasti kaupunkien katoille ja puistoihin, jopa hakkuuaukkojen ja peltojen isojen kivien päälle pesimään. Samalla laji on sopeutunut käyttämään ravintonaan ruoantähteitä, raatoja, todennäköisesti myös linnunpoikasia ja kaiken maailman selkärangattomia ja ilmeisesti myös viljaa.

Kaunis- ja karmeaäänisiä Kallan laulajia

Äkkinäisen kesäveneilijän yllättävä saariston vähälintuisuus ei johdu lintujen lähtemisestä kaupungin humuun. Syy on vedessä, joka ei varsinaisesti sovellu pesimäpaikaksi ja siksi laajat vesialueet ovat melko hiljaisia ja linnuttomia. Vain muutamat lintulajit voivat rakentaa kelluvan pesänsä veden päälle, ja nekin vaativat pesälleen alustan tai ilmaversoisten kasvien, kuten järviruokojen, suojan ja tuen.

Selkävesi ei myöskään ole kovin tuottoisa elinympäristö, joten se ei elätä itsekseen suurta lintujen paljoutta. Pikemminkin suurjärvi on karu ja vain lukumäärältään suhteellisen pieni joukko lintuja suhteessa pinta-alaan voi hyödyntää sitä ravinnonhankintaansa. Selkävesien spesialisteista Etelä-Kallavedellä pesii parikymmentä lajia. Tunnetuin niistä lienee maakuntalintumme kuikka, joka on vesilinnuksi suorastaan kaunisääninen sopraano. Harmittavan harvoin se kuitenkin esittelee kaunista nimikkohuutoaan.

Järviluonnon epävireisimmän laulutähden titteli kuuluu sekin vesilinnulle, uikkujen sukuun kuuluvalle härkälinnulle. Kevätyön pimentyessä sen ahdistuneesta köhimisestä mylvinnäksi kasvava soidinhuuto saattaa aiheuttaa asiaa tuntemattomalle kuulijalle hämmästyksen sekaista kauhua. Härkälintuja elää, puhisee ja ähkii etenkin saaristomme keski- ja eteläosissa, toki myös Pohjois-Kallavedellä.

Lokeista ja tiiroista suuri osa pesii muutamalla kymmenellä suosituilla mini- ja pikkusaarella, joille ne asettuvat yhdyskuntina lisääntymään liki vuosittain. Vain kalalokki, kaikkien pesimäpaikkojen maisteri, satsaa pääosin laaja-alaiseen hajaparipesintään, minkä takia se ehkä on valloittanut ensimmäisenä keskustan talojen katotkin. Selkälokki on puolestaan telkän ja rantasipin ohella maailman suomalaisimpia lintuja ja siksi kotiseuturakkaiden savolaisten erityisessä suojeluksessa. Etelä-Kallavedellä on yli 100 erityisesti linnuille rauhoitettua kesänviettopaikkaa.

Uusimpia ja kooltaan myös näyttävimpiä Etelä-Kallaveden asukkaita ovat laulujoutsen, kanadanhanhi, valkoposkihanhi, kalasääksi ja kolmena viime kesänä saaristoa asuttanut merilokki. Merikotka tai merimetso eivät vielä ole asettuneet alueelle pesimään, mutta molempien tulo Kallavedelle voi olla vain ajan kysymys. Kuopion lähivesien erikoisuus on puolestaan Kuopionlahdella aivan rannan tuntumassa pesivä suuri, noin 15 silkkiuikkuparin yhteisö. Sataman naurulokkiyhdyskunta Vasikkasaaressa on tainnut jo lakata puhuttamasta kaupunkilaisia, joten lienemme lopulta hyväksyneet ne lyhytaikaisiksi naapureiksemme pysyvästi.

Valkoposkihanhi on peloton ja järkähtämätön hautoja. Lintu ei siirry pesältään edes ihmisen tullessa ihan viereen. Naarasta vartioiva koiras kyllä näyttää hampaansa ja sihisee tunkeilijalle.

Kahlaajista ainoa leimallinen kaupunkilintumme on käytökseltään hoopo meriharakka, todellinen outolintu kalakukkojen kaupungissa. Saaristokaan ei kahlaajien määrillä koreile. Rantoja mittailevat harvakseltaan rantasipit ja metsissä lymyilevät lehtokurpat. Metsäviklo tuntuu olevan siellä hyvin harvalukuinen pesimälintu.

Teksti ja kuvat: Kalle Ruokolainen / Kuopion kaupunki

Kaikki kuvat on otettu Kuopiossa, keskustassa ja Kallavedellä.